Materiaali on Opetushallituksen sivuilta/EDU
17.12.2015
Nykytaiteen työpaja
Tavoitteet
Kurssilla tutustutaan nykytaiteeseen, sen erilaisiin ilmaisumuotoihin ja uuden taiteen herättämiin kysymyksiin. Kokeileva kuvallinen työskentely syventää teemoja ja koettelee perinteisiä tapoja ymmärtää taidetta. Opiskelijalla on kurssilla mahdollisuus sekä laajentaa että täsmentää omaa taidekäsitystään ja kuvallista ilmaisuaan.
Ohjeet opiskelijalle
Kurssi jakautuu viiteen osioon, joissa keskitytään nykytaiteen eri teemoihin. Osiot sisältävät vaihtoehtoisia tehtäviä, joista voit toteuttaa mieluisimmat. Ensimmäisessä osassa tulee tehtävävalikoimasta valita yksi ns. viritystehtävä. Tämän alkutehtävän lisäksi on tarkoitus, että suoritat yhteensä kolme vapaavalintaista tehtävää kurssin eri osa-alueista, enintään yhden tehtävän/osio.
Kirjoita lyhyesti jokaisen tehtävän liitteeksi oman työskentelysi tavoitteista, tehdyistä valinnoista ja onnistumisista. Pohdi kurssin päätteeksi kirjallisesti omaa henkilökohtaista taidekäsitystäsi: minkälaisesta taiteesta pidät, mitä asioita arvostat taiteessa ja miten kurssi on vaikuttanut taidekäsityksiisi.
Ohjeet opettajalle
Kurssin eri osa-alueet nivoutuvat kiinteästi toisiinsa spiraalimaisena rakenteena. Osioissa palataan edeltäviin, jo tutuiksi tulleisiin teemoihin, mutta näkökulma on uusi. Tehtäväsuoritukset ja opiskelijan omat kirjalliset pohdinnat antavat käsityksen oppimisprosessin syvenemisestä kurssin aikana, joten kurssisuorituksen tarkastelu kokonaisena prosessina on arvioinnin kannalta tärkeää. Kurssin tavoitteista ja sisällöistä on lisätietoa Opetushallituksen EDU.fi-verkkopalvelusta: www.edu.fi/lukio/kuvataide > Avauksia opsiin.
Outo, vaikea nykytaide
Nykytaide kyseenalaistaa tutun ja turvallisen kuvataiteen. Kaikki ei olekaan enää kaunista, ei taidokasta eikä välttämättä edes visuaalista. Missä on ammattitaito, kun taideteos näyttää lapsen tekemältä? Miten taiteen voi tunnistaa taiteeksi, jos siihen kompastuu kadulla tai se mätänee puistossa?
Uusi taide saattaa poiketa hyvinkin paljon perinteisestä. Lähtökohtana voivat olla aivan toisenlaiset pyrkimykset: tietoinen taiteen rajojen rikkominen, taidelajien sekoittaminen tai taiteilijuuden kyseenalaistaminen. Käsitteellisyys, moniaistisuus tai puhdas sattuma voi muodostua taideteoksen tärkeimmäksi ytimeksi. Prosessi voi kiinnostaa enemmän kuin valmis teos.
Nykytaiteen museo Kiasma, yksi valtion taidemuseoista, on yksi nykytaiteen merkittävimmistä instituutioista Suomessa. Uuden taiteen piirteisiin kuuluu myös riippumattomuus ja lokeroimattomuus, ja siksi nykytaidetta esiintyykin runsaasti virallisen taiteen reunamilla ja sen ulkopuolella. Näyttely Omissa maailmoissa – toinen taide kertoo omaperäisestä taidesuuntauksesta,
ITE-taiteesta, eli suomalaisesta nykykansantaiteesta.
”Nykytaiteen museo Kiasman toiminnan keskeisenä tavoitteena on tehdä nykytaidetta tunnetuksi ja vahvistaa sen asemaa toimimalla elävässä yhteydessä taiteen tekijöihin ja yleisöön. Kiasman toimintapoliittinen linjaus perustuu ajatukseen visuaalisen kulttuurin keskuksesta. Museo toimii kansalaisten kohtaamispaikkana, tarkoituksena on saattaa nykytaide elävään ja jatkuvaan kosketukseen eri yleisöjen kanssa sekä tuoda oman ajan taide osaksi ihmisten elämää.”
Nykykansantaide tai ITE-taide, suomalaisen nykykansantaiteen termi, joka on lyhennys sanoista ”Itse Tehty Elämä”.
”Tunnusomaista nykykansantaiteilijoille on itseoppineisuus ja omaperäinen kekseliäisyys, mikä näkyy niin aiheiden kuin materiaalienkin runsaana kirjona. Tyypillistä on myös yksilön itseilmaisun ja maailmankatsomuksen esille tuonti yhdistettyinä persoonallisiin työskentelytapoihin. Nykykansantaiteilijat eivät pyri kehittämään ilmaisuaan imitoimalla tunnettuja taiteilijoita tai tyylejä. Nykykansantaide on omaehtoisesti luotua taidetta, joka perustuu ennemminkin luovuuden pakkoon ja haluun, kuin taloudellisen hyödyn tavoitteluun tai taidemaailman käytäntöihin.”
Taiteilijan kenttä laajenee
Uusi taide on kautta historian muuttanut vakiintuneita taidekäsityksiä. Tapa hahmottaa taiteen kriteerit on aina aikansa tuote. Aikamme nykytaiteen ymmärtämistä edesauttaa seuraava, hieman karkea kuvaus kuvataiteen kentästä ennen nykytaiteen murrosta.
Taiteilijankenttä
Kaaviokuva taiteen kentästä (kuva Aija Viita).
Kuvataiteessa on perinteisesti arvostettu välinepuhtautta. Taustalla on ajatus puhtaasta taiteesta, jossa taide palvelee vain itseään. Se ei ole alisteinen muulle, kuten esimerkiksi muotoilu funktiolle tai valosuunnittelu teatteriesitykselle. Puhtaalla taiteella on oma uniikki kielensä, ja se sijoittuu taiteen kentässä hierarkkisesti korkeammalle kuin soveltava taide – näin asia nähtiin aiemmin. Maalauksen tuli selkeästi olla maalaus, grafiikan grafiikkaa ja kuvanveiston kuvanveistoa. Varottiin visusti sekoittamasta lajeja keskenään. Tietyt sisäänrakennetut normit sanelivat rajoja, ja taiteilijat jopa järjestäytyivät näiden lajityyppien mukaan.
Normit herättivät vastarintaa, halua tehdä toisin. Taiteen puhtautta ruvettiin kyseenalaistamaan. Ajateltiin, että väline ei sinänsä ole viesti, vaan välineen voi vapaasti vaihtaa sisällön mukaan. Taiteen tekijät kokeilivat rohkeasti uutta, ja kuvataiteen kenttä alkoi liikkua. Kuvataiteen institutionalisoitunut sisäpiiri, maalaus - grafiikka - kuvanveisto, rikkoutui. Ulkoreunalla olevat, enemmän tai vähemmän kuvataiteen statuksen omaavat muut taidelajit, kuten valokuvaus, elokuva ja miksei muotoilu ja arkkitehtuurikin, pyrkivät mukaan kuvataiteen keskiöön.
Mikään ei enää estänyt yhdistämästä veistokseen valokuvaa, liittämästä maalaukseen tekstiä, tekemästä tanssin ja kuvan sekä arkkitehtuurin ja musiikin yhdistelmiä. Ääni, maku, tuntoaisti ja tilakokemus antoivat taiteelliselle ilmaisulle rajattomia mahdollisuuksia. Kiinnostuttiin menneistä avantgardistisista taidekokeiluista tai luotiin aivan uusia taiteen lajityyppejä: käsitetaide, performanssi, tilainstallaatio, ääniveistos, ympäristötaide, yhteisötaide… Kuvataide ei ainoastaan myllertynyt sisäisesti, vaan myös suhteessa muihin taidelajeihin, kuten tanssiin, kirjallisuuteen, teatteriin, musiikkiin tai vaikkapa sirkukseen. Taiteen reunaehtoja kyseenalaistettiin häivyttämällä ääriviivoja teknologiaan, tieteeseen, uskontoon, filosofiaan, yhteiskuntaan, ympäristöön, arkeen…
Ks. teos Alvar Gullichsen: Raba Hiff: Dr. Yes 1989, Nykytaiteen museo Kiasma.
Syntyi tarve saada Suomeen uusi taiteilijaliitto. Nykytaiteilijat, jotka eivät löytäneet taiteilijaidentiteettiään muista liitoista, perustivat Muu ry:n. Liitto sai nimensä taiteilija-apurahakaavakkeesta, josta pitää täyttää kohta taidelajista, jota edustaa (on määriteltävä, onko taidemaalari, graafikko, kuvanveistäjä vai jotakin muuta). Muu-taiteesta kehittyikin oma käsitteensä Suomessa, ja sillä viitataan juuri nykytaiteeseen ja sen kokeileviin suuntauksiin.
Taiteilijan kenttä on näin muuttunut. Nykytilannetta voi kuvailla eräänlaisena rihmastona, kaikkiin ulottuvuuksiin ylettyvänä verkkona, liikkuvina tasoina, joiden keskellä absoluuttista horisonttia ei tunnu näkyvän. Tämän päivän taiteilijalla on aivan erilainen mahdollisuus liikkua taiteen kentässä kuin ennen. Vaikeuksia sen sijaan näyttää olevan suurella yleisöllä, jolle nykytaide tuntuu välillä olevan hyvinkin outoa ja vaikeasti ymmärrettävää.
Katso teos. Mari Rantasen maalaus "The Unbearable Lightness of Being 6", 180 x 140, v. 2004. Nykymaalauksen suuntaus näyttää hakeutuvan takaisin puhtaaseen taiteeseen, jossa väri ja puhdas maalaus ovat olennaisinta. Teos on Göteborgin taidemuseon kokoelmissa. www.marirantanen.com
Olenko taidetta vai kasa roskaa?
Voiko mikä tahansa olla taidetta? Kuka määrittää taiteen kriteerit? kyselee nykytaide. Nykytaide saattaa tietoisesti provosoida yleisiä käsityksiä taiteesta, joista tavallisimpia ovat esimerkiksi seuraavat:
- Taideteos on joko kehyksiin tai jalustalle asetettu tai ympäristöstään muulla tavalla erottuva taide-esine.
- Taiteilijavirtuoosi on teoksensa taidolla tehnyt.
- Taideteos täyttää tietyt esteettiset reunaehdot, on esimerkiksi kaunis
- Taideobjekteja on useimmiten olohuoneen seinällä, taidemuseossa tai galleriassa, ellei taideobjekti sitten ole julkinen veistos toriaukiolla.
Länsimaisen korkeakulttuurin ihanteita rikottiin jo 1900-luvun alkupuolella, kun dadaisti Marcel Duchamp (1887–1968) signeerasi pisuaarin ja asetti sen komeasti jalustalle ja näyttelyyn. Poptaide jatkoi samaa perinnettä häivyttämällä taiteilijan kädenjäljen monistamalla ja muokkaamalla olemassa olevia mainos- ja mediakuvia. Maataide 60-luvulla sai kimmokkeensa ajatuksesta, että taideteoksen ja ympäristön välistä rajaa ei ole. Nykytaiteessa puolestaan voi katsoja itse toimia taiteilijana, osallistua taiteen tekemiseen vuorovaikutteisesti, interaktiivisesti.
Näin on hämmennetty monia taiteen jopa kliseisiä käsityksiä: taiteilijan ei tarvitse olla virtuoosi, välinepuhtautta ei tarvitse noudattaa, taiteen paikka voi olla mikä vain. Lisäksi teos voi kernaasti olla vaikka ruma tai keskeneräinen. Ajatus on tärkein: prosessi on kiinnostavampi kuin valmis tuote, kysymys on tärkeämpi kuin vastaus. Siksi nykytaide usein edellyttääkin, että teosta avataan, jotta sen moninaiset merkitykset tulisivat esiin. Tulkinnassa pohditaan taiteilijan pyrkimyksiä tai vaikkapa luomuksen taidefilosofisia ulottuvuuksia. Taideteoksen syvyys saattaa myös piillä niissä mielleyhtymissä ja tunteissa, joita teos herättää katsojissa.
Roskaläjän näköinen tuote voi siis tarkemmin tarkasteltuna osoittautua vaikka minkälaiseksi taideteokseksi. Tai päinvastoin. Kaikki ei ole pelkästään sitä, miltä näyttää.
Onko kuvissa taideteoksia, jotka näyttävät romukasoilta, vai romukasoja, jotka saattaisivat olla taideteoksia?
Kysymys on taidefilosofisesti mielenkiintoinen. Mikä tekee teoksesta taideteoksen?
Taidemääritelmään liitetään usein tekijän intentio eli taiteilijan tarkoitusperä. Taideteos sisältää siis tekijän aikomuksen, hänen tietoisen pyrkimyksensä luoda taidetta. Tämän määritelmän mukaan kuvissa olevat romukasat eivät ole taidetta, vaan romukauppiaan sattumanvaraisesti asettelemia valikoimia myytävästä materiaalista. Valokuvaajan tarkoituksena ei myöskään ole ollut taiteen tekeminen, vaan kyseisen taidefilosofisen ongelman havainnollistaminen tätä kyseistä opetusmateriaalia varten.
Pohdiskeltavaa: Mikä on vastaanottajan, katsojan rooli taidekokemuksessa? Voiko kokija ”nähdä taidetta” siinä, mikä ei ole tietoisesti taiteeksi luotu?
Tehtävä 1
on leikkimielinen johdanto nykytaiteen maailmaan. Toteuta yksi seuraavista tehtävistä, ja tarkastele lopuksi kirjallisesti prosessiasi nykytaiteen näkökulmasta luettuasi kirjoitelmat Taiteilijan kenttä laajenee ja Olenko taidetta vai kasa roskaa?
a) TAITEEN PAIKKA
Valitse jokin perinteinen designtuote tai taide-esine (taulu kehyksissä, pienoisveistos ym.), ja valokuvaa sitä erilaisissa ympäristöissä. Pyri valitsemaan paikkoja, joissa teoksen status tai merkitys vaihtelee. Valitse lopulliseen sarjaasi 2-3 kuvaa, joiden välillä tapahtuvat suurimmat muutokset.
b) KAAOS JA JÄRJESTYS
Heitä noppaa! Anna sattuman sanella, minkälaisen kuvateoksen teet aiheesta Kaaos ja järjestys. Ratkaise nopalla joitakin teoksen tekemiseen liittyviä seikkoja, kuten esim. käytettävä tekniikka, materiaali, muoto ja väri. Voit päättää noppaa heittämällä, teetkö työn piirtämällä, maalaamalla, muotoilemalla vai valokuvaamalla vai suunnitteletko tilateoksen, performanssin tai jotakin muuta. Jos noppa valitsee maalauksen, heitä seuraavaksi vaikkapa maalauspohjasta: paperi, kangas, kovalevy, lasi, muovi… Kirjaa ylös työn etenemisen eri vaiheet, keksimäsi vaihtoehdot ja nopan valinnat.
c) SILMÄT KIINNI
Tee kosketusaistiin perustuva yksivärinen kohokuva, joka perustuu taustapinnan rakenteessa tapahtuviin muutoksiin. Voit yhdistellä kollaasimaisesti eri materiaaleja tai muokata yhtä erilaisin menetelmin. Silmät kiinni kosketellen tulisi teoksesta välittyä jonkinlainen kiinnostava kokemus muutoksesta, jännitteistä ja kontrasteista.
Nykytaiteen historia
Nykytaidetta voi olla vaikeata ymmärtää, ellei tunne sitä edeltäviä taidehistorian vaiheita. Tietämys avaa uusia ovia taideteoksen tajuamiselle. Lue seuraavat tekstit, ennen kuin aloitat tehtävän 2.
Miksi on erilaisia taiteen tyylikausia?
Mitä on modernismi?
Onko taide kuollut?
Taide tänään
Miksi on erilaisia taiteen tyylikausia?
Taidehistorian kulkua kuvaillaan usein kronologisesti taiteen eri tyylikausien vaihtumisina kaudesta toiseen. Tyylikausien ominaispiirteet ja taustatekijät eroavat toisistaan, ja on helppoa nähdä, kuinka uudet tyylisuunnat yrittävät irtiottoja edeltäjistään. Niissä tuntuu aina olevan jokin uusi, mullistava näkökulma edelliseen nähden.
Taiteen painopisteet näyttävät muuttuvan yhtenään: milloin tietyt muotoseikat nousevat keskiöön, milloin taas sisällölliset arvot tuntuvat tärkeimmiltä. Tuleva asettuu tavalla tai toisella aina vallalla olevaa ajattelutapaa vastaan. Esimerkiksi realistisella, esittävällä taiteella on kautta historian ollut vankka sijansa länsimaisessa taiteessa, mutta on ollut myös kausia, jolloin muotoja ja värejä ovat omaleimaisesti vääristäneet aatteelliset pyrkimykset, tunteet, sisäinen paatos tai unimaailma. Tärkeää ei tällöin olekaan ollut, että kuva olisi ”näköinen”, vaan pikemminkin ”oloinen” ja ”tuntuinen”.
Kulttuurissamme on monesti ymmärretty kuva jonakin todellisuuteen viittaavana, eräänlaisena visuaalisena illuusiona siitä, miltä maailma oikeana näköhavaintona näyttää. Modernismin myötä on taas hyväksytty, että kuva saa vain olla viittaamatta mihinkään ulkopuoliseen, olla esittämättä mitään.
Taulu voi olla vain taulupohja ja siihen maalattuja muotoja ja värejä. Sellaista teosta on melko hedelmätöntä ruveta analysoimaan sanallisen sisällön kautta. Taiteilija on kenties halunnutkin vangita kuvaansa jotakin sanoinkuvaamatonta tai tehdä teoksen, jonka ääressä katsoja voi meditatiivisesti olla ajattelematta mitään. Miltä näyttää meidän aikamme taide - eli nykytaide - suhteessa em. taiteellisiin pyrkimyksiin?
Mitä on modernismi
Jotta nykytaiteen olemusta voisi parhaiten ymmärtää, on syytä palata modernismin alkujuurille, aina 1870-luvulle - modernismin edelläkävijöihin - asti. Tällöin herätti uusi tyylisuunta impressionismi kummastusta aikalaisissaan. Uutta ja mullistavaa tyylissä olivat sen maalaustekniikka ja tavoitteet. Nopealla maalaustavallaan, yksityiskohdista piittaamatta tallensivat impressionistit vaikutelmiaan ohikiitävistä hetkistä.Teokset näyttivät lähes valokuvamaisen tarkkaan taidekuvaan tottuneista aivan liian suttuisilta ja taitamattomasti tehdyiltä.
Vierailta tuntuivat myös hollantilaisen taidemaalarin Vincent van Goghin (1853–1890) teokset, jotka voimakkain siveltimenvedoin pyrkivät ilmaisemaan väkeviä mielentiloja ja tunteita.
Toinen maalaustaiteen uudistaja, ranskalainen Paul Cézanne (1839–1906) keskittyi töissään enemmän kuvasommitteluun kuin kuvattavan kohteen jäljentämiseen sellaisenaan. Ajatus, että maalauksen kuva-aiheet, omena-asetelmat tai vuorimaisemat, muodostivatkin perusmuotoja, kartioita ja kuutioita, oli aikalaisille merkillinen ajatus.
Kesti oman aikansa, ennen kuin uudet tyylisuunnat saivat suuren yleisön hyväksynnän. Taidemaku tuntuu yleisestikin olevan melko konservatiivista ja hitaasti muuttuvaa. Kunkin aikakauden oma nykytaide näyttää kohtaavan aina oudoksuntaa ja vastustusta - tämä seikka kannattaa pitää mielessä, kun seuraa aikamme nykytaidekritiikkiä!
Ominaista alkavalle modernismille oli irrottautuminen totutusta kuvarealismista. Tämän kehityksen taustalla oli mm. uuden kuvausteknologian, valokuvauksen, kehitys. Tekniikka oli 1800-luvun aikana päässyt lapsenkengistään ja muuttunut varteenotettavaksi tavaksi tehdä kuvia. Valokuvan tarkka jäljentämiskyky ylitti jo monessa suhteessa maalaustaiteen kopiotarkkuuden. Näin uusi teknologia sysäsi maalaustaiteen etsimään uusia tehtäviä, kuvaamaan toisenlaista näkemistä, sellaista, mihin objektiivinen valokuvaus ei kyennyt. Symbolismi, ekspressionismi, naivismi, surrealismi, futurismi, abstraktismi ja muut modernismin ismit alkoivat tehdä tuloaan.
Modernistinen henki leimasi ismien uutta murrosta. Modernismin pyrkimys pysytellä kehityksen kärjessä ja tehdä pesäeroa edeltäviin taidetyyleihin oli ajalle tunnusomaista. Tavoitteena oli vapautua klassismin säännöistä. Luovuus, omaperäisyys, uutuus ja originaalisuus eli toteutuksen ainutlaatuisuus olivat modernismin ja miksei koko tuon ajan länsimaisen yhteiskunnan avainsanoja.
Onko taide kuollut?
1900-luvun alkupuoliskolla seurasivat ismit toisiaan aina uutta etsien. Ennennäkemättömän keksimisen, jatkuvan uusiutumisen ja aiemman ylittämisen vaatimus johti lopulta pisteeseen, josta ei enää päässyt pitemmälle. Pyrkimys kohti täydellisen abstraktia taidetta päätyi äärimmäiseen pelkistykseen: kuvaan, joka ei esittänyt mitään eikä viitannut mihinkään. Abstraktin ekspressionismin edustajan Ad Reinhardtin (1913–1967) pyrkimys kohti taiteen lakkauttamista johti täysin mustiin teoksiin, maalauksiin, joissa ei ole pintavaikutelmaa, ei siveltimen jälkiä, väriä, valoa, aikaa, liikettä, symboleja eikä halua tai haluttomuutta. Miten taideteoksia voi enää määritellä taiteeksi? tuntuu Ad Reinhardt kysyvän teoksillaan.
Katso teos "Musta neliö", kuvassa näkyy vaim mustaksi maalattu neliö. -Mri Musta neliö on rekonstruktio, Ad Reinhardtin teoksesta "The Wadsworth Antheneum: Ten Works by Ten Artists", 1964. Alkuperäinen teos on Sweeney Art Gallery Permanent Collection kokoelmassa. –
Taide tänään
Modernismi oli kulkenut tiensä päähän, ja uusi murros taiteen kentässä oli väistämätön. 1960-luvulla alkanut postmodernismi eli jälkimodernismi asettuu modernismin sisäänrakennettua edistysuskoa vastaan. Siinä missä modernismia on leimannut kehitysoptimismi, sävyttää postmodernismia pessimismi. Postmodernismi ei ole modernismin myöhempi vaihe vaan sen vastaliike. Postmodernismi ei lähde hakemaan suuria totuuksia, kuten modernismi, vaan näkee todellisuuden monikollisena, pluralistisesti monien vastausten ja arvojen yhtäaikaisena läsnäolona. Jokainen yksilö konstruoi omia todellisuuksiaan niistä lähtökohdistaan, jotka hänellä on käytettävissä. Auktoriteetteja ei ole. Postmodernismille ominaista on lainailu, prosessinomaisuus, kommentointi ja sekatyylisyys. Rajoja ei nähdä eri taidelajien välillä, ei taiteen ja viihteen tai taiteen ja tekniikan välillä.
Modernismin ihanteiden purkamisen uusia ilmaisumuotoja olivat mm. poptaide, uusrealismi, installaatiot, assemblaasit, performanssitaide, videotaide, maa- ja ympäristötaide, yhteisötaide, arte povera, käsitetaide, fotorealismi, body art, fluxus, graffiti, prosessitaide, uusekspressionismi, uuskäsitetaide ja mediataide.
Kuvataiteen koko kirjo on rikastunut. Monet alun perin anarkistiset, rajoja rikkoneet taidelajit ovat viime vuosikymmenten aikana vakiintuneet ja saaneet tunnustetun aseman taiteen kentässä. Aika, maailma ja taide sen sijaan muuttuvat jatkuvasti, eikä mikään näytä loppujen lopuksi vakiintuvan. Radikaali postmodernismi, tuo taidesuuntaus, jonka olemassaoloon liittyi olennaisesti kieltäytyminen modernismin periaatteista, näyttää olevan jo historiaa. Nykytaide tänään on muuta kuin 60-, 70- ja 80-lukujen irtiotot. Uusien haasteiden ja vaikutteiden alaisena muuttuvat sekä nykytaide että ne käsitykset, joita meillä siitä on. Kuinka mahdamme kymmenen vuoden päästä määritellä viime vuosisadan loppuvaiheen taidetyylin? Ehkä ajallinen perspektiivi tuo enemmän selkeyttä.
Sanastoa
assemblaasi = kollaasin kolmiulotteinen vastine, johon on yhdistetty erilaisia materiaaleja ja valmiita esineitä.
arte povera (it. "köyhä taide") = minimalismin suuntaus. Usein teoksissa on käytetty ilmaisia tai luonnosta löytyviä materiaaleja, kuten hiekkaa, puuta, sanomalehtipaperia jne.
body art (kehotaide) = taidetta, jossa ihminen asettaa oman kehonsa osaksi jotakin taideteosta. Joskus kehotaide on lähellä performanssia, joskus taiteilija yhdistää sen mediataiteeseen.
fluxus = vapaamielinen taidesuuntaus, joka piti taiteena asioita, joita ei yleensä taiteeksi katsottu. Fluxus yhdisteli maalauksia, veistoksia, happeningiä ja musiikkia kokonaisuuksiksi, joissa lopputulosta tärkeämpää oli itse tekeminen.
graffiti (it. graffito) = kaikenlainen ihmisen tekemä kirjoitus tai maalaus rakennuksiin tai esineisiin. Graffiteja on esiintynyt eri muodoissa antiikin ajoista lähtien. Nykypäivänä termillä tarkoitetaan useimmiten spraymaalilla tehtyä laitonta tai laillista kuvaa, jonka tarkoituksena on yleensä kaunistaa ympäristöä tai toimia poliittisena, yhteiskunnallisena kannanottona. Tag on graffitin lähikäsite. Sillä tarkoitetaan nopeasti toteutettua nimeä tai logoa, jolla tekijä haluaa jättää merkkinsä ympäristöön.
installaatio = tilaan luotu taideteos, jossa usein yhdistetään veistotaidetta, maalausta, arkkitehtuuria tai vaikkapa esineitä.
käsitetaide = kuvataide, jonka lähtökohtana ei ole visuaalisuus vaan teoksen idea tai filosofia, kielen, sanojen ja käsitteiden tutkiminen.
maataide = maaperään kaivettu tai rakennettu tai luonnonaineksista koottu teos. 1960-luvulla syntynyt taidesuuntaus, jonka kärki suuntautui kaupalliseen, sisätiloihin sijoitettuun galleriataiteeseen.
ympäristötaide = rakennettuun kulttuuriympäristöön tai luonnonympäristöön tehty teos, joka toimii ja syntyy vuorovaikutuksessa ympäristönsä ja katsojan/kokijan kanssa. Teos voi olla veistoksellisen, kolmiulotteisen objektin lisäksi teko tai tapahtuma.
mediataide = mediataiteella ei ole rajattua määritelmää. Siinä sekoittuvat taiteen eri traditiot ja teoriat, mediateknologiset innovaatiot ja mediakulttuurin tulkinta. Laajaan luokitukseen kuuluvat mm. multimediateokset, verkkotaide, valo- ja ääniteokset ja virtuaalitaide.
performanssitaide = elävä taide-esitys, jossa taiteilija itse omalla läsnäolollaan välittää ideoitaan ja ajatuksiaan suoraan yleisölle. Performanssitaiteessa on piirteitä kuvataiteista, teatterista, tanssista, musiikista ja runoudesta.
poptaide = 60-luvulla syntynyt, yhteiskunnallisesti tiedostava taidesuuntaus, joka pilkkasi sovinnaisiksi koettuja arvoja ja estetiikkaa. Poptaiteen lähtökohtana oli, että alamme tiedostaa arkeamme. Tahallinen omaperäisyyden puute näkyi poptaiteilijoiden mahdollisimman banaaleissa ja kuluneissa aiheissa (dollarin seteli, Elvis Presley) sekä niiden tarkoissa jäljitelmissä.
prosessitaide = taidesuunta, jonka mukaan luomisprosessi on tärkeämpi kuin lopullinen taideteos. Taideteoksen valmistusprosessi tai muutokset esim. käytetyissä luonnonmateriaaleissa ovat olennainen osa teoksen sisältöä.
yhteisötaide = taidetta, joka toimii suhteessa ympäristöön ja sen ihmisiin. Taidetta tehdään yhteisön ehdoilla, sen jäsenten kanssa ja heitä varten.
Tehtävä 2
Tehtävässä kokeillaan taidehistorian tuntemuksen soveltamista omassa kuvallisessa työssä. Vaihtoehtotehtävissä a) ja b) on tarkoitus joko lainailla vapaasti menneiden taidekausien kuva-aiheita tai - hieman vaativammin – kommentoida ja kenties jopa rikkoa jotakin kuvataiteen totuttua perinnettä. Arvioinnin kohteena on taidehistorian tuntemus, sisällöllinen oivaltavuus ja teoksen visuaalinen kiinnostavuus.
a) SISÄINEN SILMÄNISKU
Lavasta kolmiulotteinen kuva- ja esinekollaasi, johon olet kätkenyt intertekstuaalisia viitteitä - eli kuvalainoja - taidehistoriasta. Voit poimia aiheita miltä tahansa taiteen aikakaudelta. Etsi asetelmaasi mielenkiintoisia rinnastuksia. Dokumentoi lopullinen teos videolle tai valokuvaa se kolmesta eri kuvakulmasta.
b) MIKÄÄN EI OLE PYHÄÄ
Tee maalaamalla tai kuvakollaasina teos, jossa tahallisesti rikot jotain kuvataiteen tuttua konventiota. Kommentoinnin kohteena voi olla esim. länsimaisen taiteen viehtymys keskeisperspektiivin käyttöön tai kliseinen auringonlaskumaalaus. Myös asetelma- ja muotokuvamaalauksella on oma traditionsa. Keksitkö itse muita esimerkkejä?
Eläköön antitaide!
Nykytaide provosoi pinttyneitä taidekäsityksiä. Asioita käännetään päälaelleen, silitetään vastakarvaan ja muutetaan itsensä irvikuvaksi. Miltä taide näyttäisi, jos mikä tahansa voisi olla taidetta? Mikä taiteessa enää olisi sitä, mikä ajatellaan taiteeksi? Kysymys viime kädessä onkin: kuka määrittelee taiteen?
1960-luvun poptaide jatkoi dadan antitaiteellista kritiikkiä. Poptaide syntyi vastaliikkeenä 40- ja 50-luvun tunnepitoiselle ekspressionismille, ja sisäänrakennettuna ajatuksena oli halu murtaa arkielämän ja taiteen välistä rajaa. Liikkeen keulakuviin kuulunut Andy Warhol (1930–1987) provosoi monistustaiteellaan perinteisiä käsityksiä taiteen ainutlaatuisuudesta ja taiteilijan virtuositeetista. Mitättömän taidestatuksen omaavat populaarikulttuurin kuvat, mainos- ja sarjakuvat, tuotiin taiteen kontekstiin. Persoonallinen tunneilmaisu oli tahallisesti poistettu, ja taiteen ja arkisen median välinen raja sumennettu.
Andy Warhol: Jacqueline Kennedy, 3101,5 x 76,5 lehti; valokuvamontaasi, Nykytaiteen museo Kiasma.
Maataide, Yhdysvalloissa 1960-luvulla syntynyt uusi taideilmiö, asettui taidegallerioiden taide-elämää hallitsevaa hegemoniaa vastaan. Kaikenlainen rahaspekulaatio taiteen arvolla herätti inhoa maataiteilijoissa, jotka vastapainoksi halusivat tehdä taidetta, jota kukaan ei voisi ostaa, jolla ei voisi spekuloida ja jonka luokse kukaan ei helposti edes pääsisi näkemättä sen eteen runsaasti vaivaa. Robert Smithson (1938–1973) toteutti monumentaalisen ”Spiral Jetty” nimisen teoksen kauas erämaahan Utahin suolajärveen 1970-luvulla. Pinnallisemmat taiteen ystävät tuskin vaivautuisivat patikoimaan sinne asti, ja keskustelu taiteen arvosta oli tällä teolla taatusti viritetty.
www.robertsmithson.com
Maa- ja ympäristötaiteeseen rakentuu myös toinen taidekonventioita rikkova näkökulma. Luontoon tai rakennettuun ympäristöön tehty, joka suunnasta ja joka aistilla koettava teos antaa katsojalle itselleen vallan päättää, miten hän teoksen kokee. Taideteoksella ei ole taiteilijan määräämiä rajoja, vaan ilman kehyksiä, jalustaa tai osoitettua katsomispistettä teos on ymmärrettävissä aivan juuri niin kuin katsoja haluaa. Kokemus maa- ja ympäristötaideteoksesta ei ole vain visuaalinen, auditiivinen tai tuoksuun ja kosketukseen perustuva, vaan se on myös vahvasti tila- ja liikeaistimus.
Tehtävä 3
Seuraavissa tehtävissä on tarkoituksena kääntää totuttuja asioita päälaelleen, sekoittaa arkea ja taidetta. Molemmissa tehtävissä pyritään antamaan arkiesineelle korkeakulttuurin status. Ensimmäisessä tehtävässä luodaan arjelle näyttävä monumentti ja toisessa riistetään tavalliselta käyttöesineeltä sen funktio. Ideointisi ja pohdintojesi tueksi lue teksti Kulttuurin jätettä. Arvioinnin kohteena on sisällöllinen oivaltavuus ja visuaalinen kiinnostavuus.
a) MONUMENTTI ARJELLE
Sattumalta löydetty, pois heitetty esine muuttuu taide-esineeksi, kunnianosoitukseksi arjelle. Tee jostakin löydetystä arkiesineestä kolmiulotteinen monumentti esim. sille ilmiölle, jota esine edustaa. Pois heitetty, rikkinäinen teekuppi voi viitata laajemmin koko teekulttuuriin, tai rämä lamppu voi saada symbolisia valoon ja kirkkauteen liittyviä sisältöjä. Keksit varmaankin itse lisää! Mieti myös keinoja, joilla voit jalostaa esinettäsi visuaalisesti ja materiaalisesti. Miten luot kontrastia alkuesineen ja muokatun välille? Lopullinen suoritus voi olla joko kyseinen konkreettinen esine tai siitä otettu valokuva- tai videodokumentti. Liitä suoritukseesi myös valokuva esineestäsi ennen muokkausta.
b) EPÄESINE
Tee esine, jonka perusfunktio on mahdoton. Käyttötarkoituksen kumoaminen onnistuu monella tapaa – esim. pullo, jolla ei ole pohjaa, tai kirja, jonka sivut on liimattu kiinni. Keksit itse varmaan nerokkaampiakin ideoita! Voit ottaa lähtökohdaksi valmiin käyttöesineen ja muokata sitä. Kiinnitä huomiota yllätyksellisyyteen ja oivaltavuuteen ja viimeistele teos visuaalisesti. Pohdi soveltavan taiteen ja puhtaan taiteen välistä rajanvetoa (Taidekenttä laajenee).
Fakta ja fiktio
Elämän suuret aiheet, kuten rakkaus ja kuolema, identiteetti, seksuaalisuus ja yhteiskunnan tila, ovat aina olleet taiteessakin toistuvia teemoja. Sisällölliset teemat ovat nykytaiteessa hyvin keskeisessä roolissa, voi jopa sanoa, että tärkeämmässä kuin edeltävänä modernismin kautena. Sisältöjä käsitellessään on nykytaiteilija myös vapaampi vaihtamaan materiaaleja ja tekotapoja kuin ennen. Taidemaalari voi surutta käyttää videota avuksi tai valokuvaaja tehdä vaikkapa ääniveistoksen, jos se tuntuu palvelevan haluttua sisällöllistä sanomaa. Tietyissä teoksissa voi prosessin ja työn idean välittyminen olla teoksen olennaisin tavoite, joskus jopa muodon kustannuksella.
Ideoiden taide
Nykytaiteeseen liittyy vahvasti filosofinen pohdiskelu. Monet teokset avautuvat helpommin ns. taidepuheen avulla, jossa joko taiteilija itse tai näyttelyn opas avaa teosten taustalla olevia ajatuskulkuja ja niistä yhdessä keskustellaan. Erityisen kiinnostava, filosofinen aihe on taideteoksen suhde todellisuuteen. Siinä, missä modernismi haki suurta todellisuutta, leikittelee postmoderni rinnakkaisilla, yhtäaikaisilla totuuksilla. Raja faktan ja fiktion välillä on häilyvä. Todellisuuden ja mielikuvituksen ero on hyvin pieni, jos ajattelee vaikkapa TV-tarjontaa, videon kuvamaailmaa tai digitaalista kuvankäsittelyä. Kuva todellisuudesta on helposti manipuloitavissa.
Ideoiden, käsitteiden ja ajattelun taide sai merkittävän sijansa taiteen historiassa 60-luvulla. Käsitetaiteessa (Conceptual art) voi nähdä halun kokeilla, kuinka pitkälle voi mennä kohti puhdasta ideaa aineellisuuden ja visuaalisuuden kustannuksella ja milloin pelkkä ajatus kelpaa teokseksi.
Käsitetaiteen yhteys kieleen on ilmeinen. Kuvan ja kielen vastaavuutta on pohtinut teoksissaan mm. amerikkalainen Joseph Kosuth (s. 1945). Hänen teoksensa Yksi ja kolme tuolia (1965) koostuu yhdestä puutuolista, suuresta mustavalkoisesta tuolista otetusta valokuvasta ja suurennetusta tuolin sanakirjamääritelmästä. Kiasman kokoelmissa oleva Maurizio Nannuccin (s. 1939) neonputkiteos ”More Than Meets the Eye” (Enemmän kuin silmä näkee, v. 1991) on osuva esimerkki käsitetaiteen filosofisesta luonteesta. Taide on jotakin muuta kuin sen näkyvä olomuoto, tai näköhavainto voi olla paljon muutakin kuin silmähermon aistimus, tuntuu teos kertovan.
Maurizio Nannucci: More Than Meets the Eye, 1991, 17 x 167 x 6 cm, neonvaloteos,
Nykytaiteen museo Kiasma.
Käsitetaiteessa sulautuu kuvataiteeseen taidefilosofian ja kielen lisäksi muitakin kulttuurin alueita. Luonnontieteen tutkiva ja kokeileva metodi havaintoineen ja mittauksineen on kiinnostanut mm. suomalaista kuvataiteilija Lauri Anttilaa. Hänen menetelmiinsä liittyy vahvasti itse prosessia ja tekemistä korostava osio, ja teokset ovat usein syntyneet erilaisten luonnon- ja kulttuurihistoriallisten vaellusten ja retkien seurauksena. Carbo-sarjassaan Anttila on käyttänyt maalausmateriaalina retkinuotioidensa hiiliä ja nuotiopaikkojen läheltä haettua vettä. Hiilimaalauksissa konkretisoituu nuotiopaikkojen käsin kosketeltava läsnäolo. Näkyvät teokset ovat dokumentteja Anttilan vaelluksista. Muistiinpanoissa ja teosten nimissä tallentuvat nuotiopaikkojen sijainnit.
Todellisuus on kuvan kopio
Fakta ja fiktio on länsimaisessa filosofiassa perinteisesti asetettu toistensa vastakohdiksi, aivan kuten esimerkiksi järki/tunne, ruumis/mieli tai henki/aine. Postmodernismi haluaa kyseenalaistaa pinttyneitä käsityksiä ja väittääkin, että faktan ja fiktion välistä eroa ei tarkemmin tarkasteltuna edes ole. Nykyisen näkemyksen mukaan me nimittäin konstruoimme itse omaa todellisuuttamme. Mielikuvamme maailmasta muodostuu useasta, rinnakkaisesta todellisuudesta, joiden parissa toimimme ja joita jatkuvasti muokkaamme uusiksi. Mitään absoluuttista todellisuutta ei olekaan, ei oikeaa eikä väärää tapaa ymmärtää elämän ilmiöitä.
Vahvasti visualisoituneessa maailmassa on kuvalla ilmeinen vaikutus käsityksiimme todellisuudesta. Taito lukea kuvaa kuuluu eittämättä taitoihin selviytyä tämän päivän mediaviidakossa. Minkälaisia vaikutuksia tietty kuva saa meissä aikaan? Yrittääkö joku manipuloida meitä, kuka ja mitä varten? Onko kuva aito vai kenties lavastettu? Onko sitä käsitelty, mikä kuvakulma on valittu ja mitä on jätetty pois? Kuvan uskottavuutta on hyvä kyseenalaistaa.
Myös TV:n antamaa todellisuuskuvaa sopii pohtia. Televisiota katsellessa ja kanavilla surffaillessa katoavat helposti eri ohjelmien väliset rajat. Dokumentti, viihde ja uutiskuvat, tosi ja epätosi sekoittuvat toisiinsa, ja saippuasarjojen fiktiivinen maailma muuttuu äkkiä todemmaksi kuin todellisuus itse. Postmoderni kritiikki saa lisää pontta, kun miettii, minkälaista todellisuuskuvaa tarjotaan vaikkapa mainoksissa. Samalla kun mainos kauppaa tiettyä tavaraa, se myy oheistuotteena erilaisia maailmankuvia ja identiteettejä. Trendit, brändit ja tuoteperheet ovat markkinamittareiden tulosta, ja niiden kohteena on tarkkaan tutkittu kuluttajaryhmä. Täsmällisesti suunnatut kampanjat löytävät kohderyhmänsä, ja mainostoimistoissa kehitetty identiteettityyppi on kohta kopioitu todellisuuteen. Kauhukuvana on maailma, jossa kadulla kulkevat ihmiset muistuttavat enemmän muotikuvastojen malleja kuin yksilöllisiä persoonallisuuksia. Näin murtuu käsitys, että esittävä kuva olisi pelkästään jäljennös todellisesta maailmasta. Asiassa näyttää olevan toinenkin puoli: itse todellisuus voi ilmeisesti tietyissä tapauksissa muuttua kuvan kopioksi.
Tosi-TV sekoittaa fiktiivisen kerronnan ja dokumentin lajityypit keskenään. Valmiin käsikirjoituksen pohjalta esitetty tarina rakentuu ilman näyttelijöitä autenttisessa miljöössä.
Todellisuus on kuvan kopio
Fakta ja fiktio on länsimaisessa filosofiassa perinteisesti asetettu toistensa vastakohdiksi, aivan kuten esimerkiksi järki/tunne, ruumis/mieli tai henki/aine. Postmodernismi haluaa kyseenalaistaa pinttyneitä käsityksiä ja väittääkin, että faktan ja fiktion välistä eroa ei tarkemmin tarkasteltuna edes ole. Nykyisen näkemyksen mukaan me nimittäin konstruoimme itse omaa todellisuuttamme. Mielikuvamme maailmasta muodostuu useasta, rinnakkaisesta todellisuudesta, joiden parissa toimimme ja joita jatkuvasti muokkaamme uusiksi. Mitään absoluuttista todellisuutta ei olekaan, ei oikeaa eikä väärää tapaa ymmärtää elämän ilmiöitä.
Vahvasti visualisoituneessa maailmassa on kuvalla ilmeinen vaikutus käsityksiimme todellisuudesta. Taito lukea kuvaa kuuluu eittämättä taitoihin selviytyä tämän päivän mediaviidakossa. Minkälaisia vaikutuksia tietty kuva saa meissä aikaan? Yrittääkö joku manipuloida meitä, kuka ja mitä varten? Onko kuva aito vai kenties lavastettu? Onko sitä käsitelty, mikä kuvakulma on valittu ja mitä on jätetty pois? Kuvan uskottavuutta on hyvä kyseenalaistaa.
Myös TV:n antamaa todellisuuskuvaa sopii pohtia. Televisiota katsellessa ja kanavilla surffaillessa katoavat helposti eri ohjelmien väliset rajat. Dokumentti, viihde ja uutiskuvat, tosi ja epätosi sekoittuvat toisiinsa, ja saippuasarjojen fiktiivinen maailma muuttuu äkkiä todemmaksi kuin todellisuus itse. Postmoderni kritiikki saa lisää pontta, kun miettii, minkälaista todellisuuskuvaa tarjotaan vaikkapa mainoksissa. Samalla kun mainos kauppaa tiettyä tavaraa, se myy oheistuotteena erilaisia maailmankuvia ja identiteettejä. Trendit, brändit ja tuoteperheet ovat markkinamittareiden tulosta, ja niiden kohteena on tarkkaan tutkittu kuluttajaryhmä. Täsmällisesti suunnatut kampanjat löytävät kohderyhmänsä, ja mainostoimistoissa kehitetty identiteettityyppi on kohta kopioitu todellisuuteen. Kauhukuvana on maailma, jossa kadulla kulkevat ihmiset muistuttavat enemmän muotikuvastojen malleja kuin yksilöllisiä persoonallisuuksia. Näin murtuu käsitys, että esittävä kuva olisi pelkästään jäljennös todellisesta maailmasta. Asiassa näyttää olevan toinenkin puoli: itse todellisuus voi ilmeisesti tietyissä tapauksissa muuttua kuvan kopioksi.
Tosi-TV sekoittaa fiktiivisen kerronnan ja dokumentin lajityypit keskenään. Valmiin käsikirjoituksen pohjalta esitetty tarina rakentuu ilman näyttelijöitä autenttisessa miljöössä.
Kuvassa kohtaus ohjelmasta Suomen Robinson. Kuvassa kohtaus ohjelmasta Suomen Robinson, jossa kilpailijat kamppailevat keskenään jatkoon pääsystä. Katsoja joutuu moneen kertaan käymään toden ja epätoden rajalla.
Fakta ja fiktio teema johtaa toisiin nykytaiteen suuriin aiheisiin. Kysymykset minuudesta ja identiteetistä ovat innoittaneet monia nykytaiteilijoita. Valokuvataiteilija Cindy Sherman sekoittaa faktaa ja fiktiota asettamalla itsensä kuviensa kohteeksi. Hän naamioituu erilaisiin rooleihin ja pohtii kuvillaan naiseuden stereotypioita. Minuuden, ruumiillisuuden ja naiseuden aiheita ovat käsitelleet mm. suomalaiset kuvataiteilijat Marita Liulia (s. 1957), Elina Brotherus (s. 1972) ja Eija Ahtila (s. 1959), kaikki uuden median, nykyvalokuvauksen ja videotaiteen edustajia.
www.maritaliulia.com
Hae taiteilijan nimellä:
www.kuvataiteilijamatrikkeli.fi
www.kiasma.fi
Tutustu myös elokuvaohjaaja Peter Greenawayn (s. 1942) Tulse Luper matkalaukut taideprojektiin, jossa eri taiteenalojen edustajat luovat yhteistä massiivista dokumentin ja fiktion sekaista tarinaa henkilöstä nimeltä Tulse Luper. Projekti on valtava paketti: tällä hetkellä siihen kuuluu kolme kahden tunnin elokuvaa, taidenäyttely, useita kirjoja, vuorovaikutteinen DVD, tv-sarja, useita verkkosivuja ja monen pelattava verkkopelimaailma.
Tehtävä 4
Ennen kuin aloitat jotakin seuraavista tehtävistä, lue tekstit Ideoiden taide ja Todellisuus on kuvan kopio. Saat näin paremmin juonen päästä kiinni. Tehtävissä leikitellään erilaisilla käsityksillä todellisuudesta. Ensimmäisessä tehtävässä on tarkoitus käyttää jotakin objektiivisen tieteellistä menetelmää taiteellisessa työskentelyssä. Toisessa taas voit luoda omaa todellisuuttasi hyvinkin fiktiivisin, kuvallisin keinoin. Kolmannessa leikitään menneisyydellä ja muistilla.
a) M.O.T.
”Mikä oli todistettava” viittaa tieteelliseen todisteluun asian oikeellisuudesta. Tässä tehtävässä teet vapaasta aiheesta tieteellis-taiteellisen tutkimuksen. Ota käyttöösi jokin tuntemasi tieteellinen menetelmä, ja valitse teema, joka ei ole liian laaja tai muutoin hankala tutkittavaksi. Luultavasti löydät sopivan kohteen aivan lähiympäristöstäsi. Aiheesi voi saada lähes absurdeja piirteitä, kun huomaat suhteuttavasi tilastollisesti vaikkapa lähikirjastosi eriväristen kirjojen määrää toisiinsa tai mittaavasi, kuinka monta kertaa päivässä sytytät lampun. Jännittävämmät tai kantaaottavammat aiheet voisivat toki olla antoisampia. Tee tutkielmastasi viimeistelty, visuaalinen esittely. Panosta vakuuttavuuteen – se kuuluu pelin henkeen!
b) FIKTIIVINEN OMAKUVASARJA
Valokuvaa kolmen kuvan sarja itsestäsi erilaisissa fiktiivisissä rooleissa. Voit joko puvustaa ja naamioida itsesi kuvausta varten tai käyttää kuvankäsittelyohjelman mahdollisuuksia. Hae rooleihin omakohtaisuutta ja hahmojen keskinäistä kontrastia.
c) PERHEALBUMI
Mikä on oman perheesi historia? Miten se näyttäytyy perhealbumin valokuvien kautta? Rakenna tarina kuvien ja kuvatekstien visuaaliseksi kokonaisuudeksi. Ota lähtökohdaksi jonkun henkilön näkökulma, todellinen tai fiktiivinen. Kiinnitä huomiota tarinaan. Rajaa ja pelkistä, jos kuvien määrä on suuri.
Näkymätön maailma
Syvältä olemukseltaan on taide kaikkina aikoina ollut perimmiltään samaa: maailman ja olemassaolon ihmettelyä, sen ilmentämistä ja jäsentelyä. Maailma kaikkine ilmiöineen on ollut taiteen vääjäämätöntä sisältöä niin menneinä aikakausina kuin nykytaiteessakin. Yhä uudelleen jäsentelevät sekä yksilö että sosiaalinen yhteisö suhdettaan elämään, sen suuriin selittämättömiin peruskysymyksiin, maailman syntyyn, kuolemaan, mielen eri ulottuvuuksiin ja ihmisenä kasvuun. Näkymättömät, tuntemattomat tasot kiehtovat taiteen tekijöitä. Selittää selittämätön, tehdä näkymätön näkyväksi – siinä taiteilijalle lähes shamanistinen tehtävä!
Osa nykytaiteesta avautuu ymmärrettäväksi juuri magian, myyttien ja mietiskelyn kautta. Lisäluettavat Myytti, riitti ja magia sekä Japanilainen puutarha antavat eväitä tehtävään 5.
Myytti, riitti ja magia
Arkkityyppiset, erilaiset kollektiivisesta piilotajunnasta nousevat teemat ovat synnyttäneet maailmaan lukemattomia myyttisiä tarinoita, joilla yksilö ja yhteisö ovat selkeyttäneet itselleen elämän käsittämättömiä ilmiöitä. Maailman synty, ihmisen henkinen kasvu, suhde Jumalaan, rakkaus, kärsimys ja kuolema ovat monien myyttien ja kansantarujen ydintä. Psykologiselta kannalta ovat nämä ikiaikaiset luomiskertomukset ja sankaritarinat lisänneet ymmärrystä ihmisen mielen liikkeistä, ja mm. kulttuuriantropologit ja uskontotieteilijät ovat ammentaneet niistä aineksia tutkimuksiinsa.
Monelle taiteen tekijälle on myyttisyys läheistä. Myytit ovat joko aihemaailmallaan tai alitajuntaan liittyvänä syntyprosessina inspiroineet taiteilijoita. Henkilökohtainen kokemusmaailma on saanut runsaasti lisää ilmaisukeinoja uusien nykytaiteen lajien myötä. Sekä performanssitaide, videotaide että maa- ja ympäristötaide antavat uudenlaisia sävyjä ja lisää mahdollisuuksia taiteilijalle välittää kokemustaan eteenpäin. Tekemällä tarinan todeksi, esittämällä sen, elämällä ja kokemalla sen fyysisesti omalla läsnäolollaan taiteilija tekee myytistä riitin. Näin tarina todentuu teoksessa. Tämän kaltaisen teoksen äärellä alkaakin joskus miettiä, onko ikiaikaisen, shamanistisen riitin ja nykytaiteen performanssin välillä oikeastaan suurtakaan eroa.
Nykytaiteilija, saksalainen Joseph Beuys (1921–1986) käytti taiteessaan teatterin ja rituaalin keinoja. Hänen performanssinsa ja installaationsa rakentuivat esineistä ja materiaaleista, joihin sisältyi vahva, hyvin henkilökohtainen symboliikka. Toistaessaan teoksissaan rituaalisesti samoja materiaaleja, rasvaa ja huopaa, hän toimi kuin shamaani. Rasva ja huopa liittyvät hänen kokemukseensa hengissä selviytymisestä keskellä erämaata. Toisen maailmansodan aikana hän joutui tekemään pakkolaskun, ja paikalliset asukkaat pelastivat hänet käärimällä hänet rasvaan ja huopaan.
Suomalaisen kuvataiteilijan Teuri Haarlan (s. 1955) Helsingin ydinkeskustassa sijaitseva ekologinen ympäristötaideteos Maatuma (v. 1993) oli luonteeltaan eräänlainen kasvimaa, jonka kasvun ja maatumisen prosesseja ohikulkeva yleisö pystyi seuraamaan pitkin kesää. Teos ammensi sisältöään kulttuuri-sanan filosofisesta pohdiskelusta ja herätti ajatuksia mm. kaupunkikulttuurin vieraantumisesta luonnosta. Kasvimaan muodoista hahmottui ihmiseen liittyviä symboleja, seksuaalisuuden ja hedelmällisyyden kuvioita. Synnyttämisen myytti oli tehty näkyväksi urbaanissa ympäristössä.
Japanilainen puutarha
Ympäristötaidetta on hyvin monenlaista. On kantaaottavaa ympäristötaidetta, älyllistä ja emotionaalista, havaintoa herkistävää tai henkisiä ulottuvuuksia tavoittelevaa. Ympäristötaiteella onkin aivan omat keinonsa tavoittaa juuri mietiskelyn ja luontokokemuksen tasoja. Luonteensa vuoksi se suo katsojalle itselleen kokemisen valinnan. Taideteos tarjoaa katsojalle erilaisia kimmokkeita aisteille ja mietteille. Meditatiivisuudessaan saattavat jotkut ympäristötaideteokset pitää sisällään jopa japanilaisen puutarhan piirteitä.
Japanilainen puutarha, Newstead Abbey, Nottingham. Kuva1 Aija Viita. Japanilainen puutarha, Newstead Abbey, Nottingham. Kuva2 Aija Viita.
Japanilainen puutarha, Newstead Abbey, Nottingham (kuvat Aija Viita).
Japanilainen puutarha liittyy japanilaiseen shintolaisuuteen ja zenbuddhismiin.
Temppelien yhteyteen on kautta aikojen rakennettu puutarhoja, joista mietiskelijä löytää harmoniaa ja rauhaa. Ikivanhan uskomuksen mukaan henget ja jumalat asuivat luonnossa ja kivissä. Kivien rajaama alue miellettiin taivaalliseksi, jumalien asettamaksi paikaksi. Toinen luonnon elementti, joka ehdottomasti kuuluu japanilaiseen puutarhaan, on vesi. Vesi saattaa olla vertauskuvallinen kivestä ja hiekasta luotu vesiputous tai oikea lampi tai soliseva puro, jonka yli pääsee sillan tai astinkivien avulla. Puutarhojen tarkoituksena ei ole jäljitellä luontoa, vaan luoda viitteellinen mielikuva siitä. Kaikki puutarhaan sijoitetut elementit edustavat jotakin henkistävää. Esimerkiksi kolmen kiven ryhmä edustaa buddhalaisuuden kolmiyhteyttä: isoin kivi on taivas, keskikokoinen ihminen ja matalin maa. Kiviryhmiä pidetään myös ”ajatuksen pursina onnen saarille”. Kasvit sijoitetaan puutarhaan huolellisesti. Kirjavuutta ei toivota, vaan kasvit kukkivat laji kerrallaan. Japanilaisessa puutarhassa tavoitellaan kärsinyttä, tuulen karaisemaa ulkonäköä ja kasvin ominta olemusta. Sen sijaan tuoksut, liikkeet ja lehtien kahina tuulessa rikastuttavat puutarhan tarjoamia elämyksiä. Puutarha käsitetään osaksi suurempaa kokonaisuutta, vertauskuvalliseksi esitykseksi koko maailmankaikkeudesta.
Ympäristötaiteella on syvät juurensa ikiaikaisissa kulttuureissa. Samoja teemoja, luonnon omien tapahtumien kunnioittamista ja ihmisen herkistymistä henkisille ulottuvuuksille, on nähtävissä mm. Helsingin keskustaan vastikään tehdyssä ympäristötaideteoksessa. Kesällä 2005 arkkitehti ja ympäristötaiteilija Stuart Wrede (s. 1944) toteutti jäisen ympäristötaideteoksen Kesämonumentti Pikkuparlamentin puistoon. Jääkuutioista tehty ja puiston vesialtaaseen sijoitettu teos oli kooltaan 3 x 3 x 3 metriä. Sulaessaan teos muuttui vähitellen alkuperäisestä, geometrisestä hahmostaan luonnonvoimien muotoilemaksi orgaaniseksi muodoksi. Usean päivän ajan teos pysäytti monet ohikulkijat seuraamaan sulamistapahtumaa.
Se, että teos on luonnonvoimien muovaama ja muuttaa muotoaan ennustamattomasti, kiehtoo minua. Samoin se, että teos todella katoaa vähitellen, Stuart Wrede sanoo.
Stuart Wreden jääveistos Kesämonumentti Pikkuparlamentin puistossa, v. 2005. Kuva1 Aija Viita.Stuart Wreden jääveistos Kesämonumentti Pikkuparlamentin puistossa, v. 2005. Kuva2 Aija Viita.
Stuart Wreden jääveistos Kesämonumentti Pikkuparlamentin puistossa, v. 2005 (kuvat Aija Viita).
Lisää tietoa Helsingissä sijaitsevista erilaisista julkisista veistoksista saa mm. Helsingin taidemuseon sivuilta www.taidemuseo.hel.fi/suomi/veisto/index.html.
Maataiteen pioneeri Richard Long (s. 1945) lähti omassa taiteellisessa työskentelyssään hieman erilaisista lähtökohdista. Luonnon materiaalien työstämisestä Long sai ajatuksen tehdä veistoksia myös kävellen. Erilaiset arkkityyppiset perusmuodot, aika, välimatkat, maisemat ja kartat kiinnostivat häntä kävelyteosten virikkeenä ja materiaalina. Kävellen Long ”piirsi” tai pikemminkin ”veisti” viivoja ja ympyröitä eri puolilla maailmaa autiomaihin tai vuoristomaisemaan. Voit pistäytyä tutustumassa hänen kotisivuihinsa!
Tehtävä 5
a) RAJATILA
Nukkuessa voi joskus kokea, miten unimaailma ja tietoisuus ovat yhtä aikaa läsnä. Tietoinen minä tuntuu kuin ulkopuolisena seuraavan ja jopa vaikuttavan unen kulkuun. Syntyy kokemus eräänlaisesta rajatilasta. Shamaanit tekivät aikoinaan transsitilassa matkoja tämän ja tuonpuoleisen välillä, eikä rajatilan kokeminen ole vieras ilmiö taiteen tekemisessäkään.
Tehtävänäsi on kokeilla, mitä rituaali taiteen tekemisessä voisi olla. Voit tehdä maalauksen musiikin mukaan liikkuen tai vaikkapa toteuttaa mieltä tyhjentävän kävelyteoksen. Yritä sulkea pois tietoinen minuutesi ja anna alitajunnan vaikuttaa. Parhaiten se saattaa onnistua jonkin meditatiivisen tai suggestiivisen musiikin avulla. Myös rankka, fyysinen harjoitus ennen työvaihetta voi auttaa tyhjentämään mieltä.
Tallenna prosessin aikana tai matkan varrelta työskentelyn eri vaiheita valokuvaten tai piirtäen. Tarkastele lopputulosta suhteessa prosessiin lyhyessä esseessä. Liitä kuvat kokonaisuuteen.
b) MIELI LIIKKUU
Tee meditatiivinen ympäristötaideteos johonkin lähiympäristössäsi sijaitsevaan paikkaan. Kiinnitä huomiota paikan tunnelmaan ja saapumisreittiin. Järjestä kulkijalle ja kokijalle pysähtymispaikka, josta teostasi on hyvä tarkkailla. Minkälaiseen mietiskelyyn haluat teoksesi virittävän? Anna teoksellesi nimi, ja liitä kuvaraporttiisi myös kartta teoksen sijainnista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kurkkaamisesta!